Litteä ja notkea tyhjyys – miltä tuntuu elää absurdissa ajassa?
Antropologina tarkastelen jatkuvasti mikro- ja makrotasoa. Siirryn kaukaa lähelle, ja läheltä kauas, nähdäkseni millainen kokonaiskuva muodostuu pienistä osasista. Mutta miten katsoa absurdia kohti?
Helsingin Sanomat uutisoi 13.3. miten suomalainen Markus, nelikymppinen liikkeenjohdon konsultti, lähtee Ukrainaan vierastaistelijaksi. Suurin syy tähän rohkeaan vetoon on Markuksen kokema tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne.
Häntä on rakastettu ja hän on saanut rakastaa. Mistään ei ole ollut pulaa. Hänellä on elämässään läheisen ihmisen lapsia, joiden arjessa Markus on paljon mukana.
Silti Markus kokee olevansa pettynyt maailmaan. Ei henkilökohtaisella tasolla, vaan enemmänkin maailman tilaan. Kaikki on niin some- ja internetkeskeistä, ja totuudenjälkeinen kulttuuri tuntuu valuvan Amerikasta Eurooppaan. Kaikki valehtelevat eikä siitä seuraa mitään, Markus sanoo. ”Ja tällainen työelämä... Pari vuotta sitten olin Linkedinissä ja tajusin, että minä vihaan tätä”, Markus naurahtaa.
Muistan itsekin tuon tyhjyyden tunteen, merkityksettömyyden, joka läpäisi tajunnan heti herätessä aamulla. Työterveydestä sanoivat, että olen masentunut, mutta en kokenut itseäni masentuneeksi. Apaattiseksi, ehkäpä, mutta merkityksettömyyden tunteen kokeneet tietävät millaista tyhjyyttä se on.
Kuten Markus, minäkin olen kaivannut sellaista sisältöä ja merkitystä elämääni, joka antaisi jonkinlaisen otteen tähän maailmaan, joka tuntuu olevan toinen toistaan absurdimpien tapahtumien jatkumo.
Emme ole toipuneet globaalista traumasta nimeltä pandemia
Nyt maaliskuussa 2025 tulee kuluneeksi viisi vuotta Covid19 pandemian käynnistymisestä. Omassa elämässäni tuo globaali kriisi vaikutti vielä pitkälle vuoden 2022 loppuun saakka, jossain muodossa myös vuoden 2023 puolelle. Osalle se ei ehkä ole vieläkään loppunut, sillä ajoittain liikennevälineissä näkee maskia käyttäviä ihmisiä.
Redditissä on tekstimuodossa meemi, joka näkyi pitkään Instagramissa ja TikTokissa:
”Ten years from now you'll put on a jacket and find a mask in the pocket. "Oh man, what a weird year that was," you'll chuckle to yourself. Then you'll pick up your machete and continue across the wasteland, keeping to the shadows to avoid the roving gangs of cannibal raiders.”
Keväästä 2020 tuntuu silti käynnistyneen ajanjakso, joka täyttää mediatilan ja somemme absurdismilla. Absurdismi kuvaa ihmisen pyrkimystä löytää merkitys maailmasta, joka itsessään on vailla tarkoitusta. Se ilmentää ristiriitaa järjen ja merkityksettömyyden välillä: ihminen etsii järjestystä ja tarkoitusta, vaikka elämä itsessään ei tarjoa niitä.
Jotkut saattaisivat väittää, että yllä kuvattu Markus on tyyppiesimerkki nihilististä. Nihilismi on filosofinen suuntaus, joka väittää ettei maailmassa ole merkitystä, moraalia tai arvoa – kaikki on tyhjää ja turhaa. Mutta Markus on itseasiassa tekemässä juuri päinvastaista: lähtemässä sotaan puolustaakseen merkitystä, moraalia ja hyvää tässä maailmassa. Markus haluaa ottaa absurdistisen elämän haltuunsa.
Olen itse saanut vahvasti uskonnollisen taustan, ja vielä rippikouluun saakka rukoillut lähes päivittäin. Luovuin uskostani rippikoulun jälkeen, sillä olin ladannut tuohon viikkoon sellaiset odotukset ja kysymykset, joihin en saanut vastausta. Tajusin, että siihen astisesti olin luottanut siihen, että uskonto vastaa absurdismin kokemukseeni.
En saanut vastauksia, ja luovuin ensin henkisesti uskostani ja erosin kirkosta joitain vuosia myöhemmin. Nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin, huomaan kaipaavani sitä, että olisikin keino tukeutua rukoukseen ja siihen tunteeseen, että joku tuolla jossain tietää kaikki vastaukset ja minun pitää vain luottaa. Mutta mihin?
Kehitys ei tapahdu yhtäkkiä vaan hiljalleen
Olen tutkinut teknologian ja ihmisen suhdetta myös melkein 20 vuotta. Tuona aikana olen aktiivisesti havainnoinnut, kuinka eri teknologiat ja innovaatiot normalisoituvat ja muuttuvat tavalliseksi. Olen itsekin nähnyt miten erilaiset toiminnallisuudet käyttämissäni palveluissa muuttuvat tavallisiksi. Some-alustat ovat ehkä eniten seuraamani palvelut, sillä ne muokkaavat niin radikaalisti sitä miten ihmiset näkevät itsensä, muut ja ympäröivän yhteiskunnan.
Scifikirjailija William Gibson on lausahtanut “the future is already here – it's just not evenly distributed”, joka mielestäni kuvaa täydellisesti kehitystä. Emme yhtäkkisesti siirry mihinkään uuteen vaan asiat normalisoituvat ja muuttuvat yleisiksi vain ajan myötä. Esimerkiksi tekoälyyn liittyvät kielimallisovellukset eivät suinkaan ole valtavirtaa ja suurten massojen käyttämiä, vaikka se omassa LinkedIn kuplassani saattaa vaikuttaa siltä (ks. kuva)
"Se on ajan henki”
Antropologina tarkastelen jatkuvasti mikro- ja makrotasoa. Siirryn kaukaa lähelle, ja läheltä kauas, nähdäkseni millainen kokonaiskuva muodostuu pienistä osasista. Ehkäpä tämä onkin se syy, miksi yritän vimmaisesti ymmärtää maailmapolitiikan kiemuroita, sillä ne tuntuvat olevan mielettömiä ja syntyvän täysin puun takaa. Markkinatalous ei ole mikään umpio, vaan siihen vaikuttaa huokoisesti niin suuri määrä erilaisia kehityslinjoja, päätöksiä, uskomuksia ja asenteita, jotka kasvavat ja elävät ja kuolevat aalloittain.
Näiden ilmiöiden tarkastelussa on se hankala puoli, että suurinta osaa niistä ei pysty havainnoimaan ja ymmärtämään kuin vasta jälkikäteen. Käytän usein ilmaisua “zeitgeist”, joka viittaa ajan henkeen ja maailmankuvaan.
Esimerkkejä eri aikakausien Zeitgeistista:
Renessanssi (1400–1600-luku): Humanismi, tieteellisen ajattelun nousu, taiteen ja tieteen kukoistus.
Valistuksen aika (1600–1700-luku): Järjen, yksilönvapauden ja demokratian korostaminen.
1900-luvun alku: Modernismin nousu, teollistuminen, maailmansodat.
1960-luku: Hippiliike, kansalaisoikeudet, sukupuolten tasa-arvo, nuorisokulttuuri.
1990-luku: Globalisaatio, internetin läpimurto, kapitalismin voitto kylmän sodan jälkeen.
2020-luku: Digitalisaatio, tekoäly, ekologinen kriisi, identiteettikeskustelut, populismin nousu.
Sosiologi Zygmund Bauman (1925–2017) on käyttänyt termiä notkea moderni (liquid modern) kuvaamaan nyky-yhteiskuntaamme (lue lisää):
Jatkuva muutos: Notkea moderni on aikaa, jossa yhteiskunnalliset rakenteet ja instituutiot ovat jatkuvassa muutoksessa eli ne eivät kiinteydy pysyviksi.
Perinteiden sulautuminen: Vanhat perinteet sulavat, mutta uudet eivät kiinteydy samalla tavalla kuin aiemmin.
Identiteettien joustavuus: Yksilöiden identiteetit ovat muuttuvampia ja vähemmän sidottuja kiinteisiin rakenteisiin.
Panoptikonin jälkeinen aika: Notkea moderni edustaa Michel Foucault'n kuvaaman panoptisen valvontajärjestelmän jälkeistä aikaa.
Vaihtoehtoisuus: Uudet ideat ja narratiivit asettuvat pikemminkin vaihtoehdoiksi kuin poissulkeviksi ja totalisoiviksi kannoiksi.
Vallan muutos: Valta ei enää keskity niin selkeästi instituutioihin, vaan se toimii laajemmin yhteiskunnallisen tilan, aivojen ja ruumiiden organisoinnin kautta.
Jatkuva modernisaatio: Modernisaatiosta on tullut jatkuvaa, ja se on kehittynyt huippuunsa.
Baumanin mukaan moderni yhteiskunta perustuu väliaikaisuuteen, epäolennaisuuksiin sekä epävakauteen. Ei siis ihme, että kaikki tuntuu kaoottiselta ja absurdilta – koska se on sitä.
Tyhjyyden täyttäminen ja värien katoaminen
Elina Hiltunen kuvaa Baumanin kirja-analyysissaan hienosti Baumanin ajattelua:
Yhteisöllisyydestä on tullut eräänlaista keveää naulakkoyhteisöllisyyttä, joissa yhteisöllisyyden tiloissa ollaan vain väliaikaisesti käymässä. Takit jätetään naulakkoon ja ne haetaan sieltä pois yhteisöllisen tapahtuman päätyttyä. Sitten kukin jatkaa omalle taholleen. (Lähde)
Ehkäpä vastalauseena juuri pandemian aikaiseen fyysiseen (ja osittain henkiseen) eristäytyneisyyteen, on erityiseti 2025 vuoden puolella kasvanut liikehdintä sosiaalisen median alustojen jättämiseksi. Se on yksi syy, miksi minäkin tämän Substackin otin käyttöön. Ei tällaista tekstiä tai tekstin avulla ajattelua saa aikaan rajattuun merkkimäärään. Hitaampi elämä ja somen ulkopuolelle jättäytyminen ovat olleet hiljaisia signaaleja jo jonkin aikaa. Ehkäpä nyt maailmanpolitiikan ja teknologia-alustojen “paskiintumisen” (eng. enshittification*) olemme enenevässä määrin heräämässä siihen, että käyttämämme alustat ja palvelut ovat olleet sekä täyttämässä että vuorostaan aiheuttamassa sitä jatkuvaa tyhjyyden tunnetta. Dopamiinifiksien perässä juokseminen ei enää palvele, vaan ehkäpä nyt olemme siirtymässä – ainakin osittain – johonkin toisenlaiseen aikaan?
Aikaan, jossa on enemmän värejä?
Science Group (ks. kuva) on tutkinut valokuvien pikseleitä, ja niistä näkyy selkeästi, miten värit ovat hiljalleen häviämässä. Kaikesta tulee beigeä tai harmaata.
Kuten David Speed mainitsee, minäkin elin lapsuuteni neon-värisellä kasarilla ja ysärillä. Sittemmin 2010-luvulla trendasi erityisesti harmaa – ja joka on nyt saanut liikanimen "millenial grey", sillä harmaa oli erityisesti kodin sisustamisessa ja remontoinnissa se varma oman aikansa "leikkisä beige". Speed mainitsee Substackin artikkelissaan myös Kayla Chaykan teoksen "Filterworld - How Algorithms Flattened Culture’ joka kuvaa sitä, miten internet on tehnyt kaikesta kopion kopiota.
Tehnyt kaikesta litteää. Absurdia.
Mutta miten katsoa absurdia päin? Tuleeko meistä kaikista Markuksia? Teemme radikaaleja muutoksia ja lähdemme uhkarohkeasti päin vaaraa, jotta vain tuntisimme jotain?
Vai olemmeko liimaantuneena nopean dopamiinifiksin äärelle somealustoilla, doomscrollaten sisältöä jotta tuntisimme _edes jotain_ vaikka mikään ei silti tunnu miltään. “Kulutan, koska olen.”
Tämä kehitys on jatkunut niin kauan aikaa, niin monen eri asian aiheuttamana, että on vaikea osoittaa yhtä selkeää syytä. Se tuntuu usein lankakerältä, josta sojottaa useampia langanpätkiä mutta yhdestä vetämällä vyyhti vain tiukkenee.
_____________
*Cory Doctorow käytti vuonna 2022 blogipostauksessaan ilmaisua "enshittification", joka viittaa erityisesti teknologia-alustojen ja -palveluiden eräänlaiseen rappeutumiseen, "paskiintumiseen", kuten tämän voisi suomeksi kääntää.